Kriisityössä mennään tällä hetkellä isoilla harppauksilla eteenpäin, mutta tekemistä riittää yhä. Etenkin vanhempien sukupolvien voi olla vaikea myöntää, että heitäkään ei ole tehty teflonista.
Satakuntalainen ensihoitaja Aki Salmi on jälki- ja vertaispurkukouluttaja, joka on konkreettisesti nähnyt, miten eri sukupolvet suhtautuvat jälkipurkuistuntoihin. Yleistäen voisi sanoa, että 60-luvulla syntyneet suhtautuvat erityisen kielteisesti yhteisiin jälkipurkutilanteisiin, mutta asenteet lievittyvät, mitä nuorempiin ikäluokkiin mennään.
– Niin kauan kuin meillä on vanha liitto, puhumisen kulttuuri voi olla vähän kankea.
Moni alan ammattilaisista sanookin, että nuorissa on tulevaisuus: he tuovat vuoroon uusia näkemyksiä ja toimintamalleja. Salmen kokemus on päinvastainen silloin, kun puhutaan jälkipurkuistuntojen tuomisesta työpaikalle.
– Nuoret istutetaan työpaikan muottiin, vaikka muotti ei olisikaan kovin realistinen. Saa olla tosi vahva koulusta valmistunut ensihoitaja, joka uskaltaa tässä ympäristössä myöntää keikan rankkuuden ja vaatia istuntoa.
Vanhempi polvi sen sijaan on jo kasvanut kiinni kulttuuriin ja oppinut, että tässä työssä kuuluu kestää.
– Kun on tarpeeksi toitottanut omaa kriisinkestoaan, kuka mahtaa olla se, joka yhtäkkiä sanoo, ettei kestäkään?
Pelko on erilaista eri ammattiryhmillä mutta myös eri tehtävissä
Pelko on alalla yhä tabu, vaikka Salmen mukaan asenteet ovat muuttuneet ainakin ensihoidossa. Pelastuksen puolella tilanne on vielä toinen. Osaltaan siihen saattaa vaikuttaa lähtöasetelma, johon pelastusylijohtaja Kimmo Kohvakkakin viittasi Pelastusalan ammattilaisen haastattelussa:
– Jokainen pelastaja lähtee joka kerta potentiaalisesti vaaralliseen tehtävään. Se on poikkeuksellista ja merkityksellistä.
Ensihoidossakin on Salmen mukaan erilaisia pelkoja: joku pelkää oman henkensä puolesta, joku potilaan. Se on osittain tietysti tapauskohtaista.
Pelosta puhuminen on silti useimmille vaikeaa.
– Pelko on sananakin jo niin vahva. Voi tulla sellainen olo, että kun alkaa puhua pelosta, myöntää olevansa jotenkin heikko. Omasta mielestäni se, joka pystyy puhumaan pelosta, on tosi vahva.
”Jokainen pelastaja lähtee joka kerta potentiaalisesti vaaralliseen tehtävään. Se on poikkeuksellista ja merkityksellistä.”
Jälki- ja vertaispurkukeskusteluissa tulee vastaan sekä yksittäisiä kuormittavia keikkoja että kumulatiivista stressiä. Kumulatiivisella stressillä tarkoitetaan toistuvien stressaavien kokemusten kasautumista. Kumulatiivista stressiä voivat aiheuttaa toistuvat kuormittavat keikat tai yksityiselämän kuormittavat kokemukset, kuten meneillään oleva avioero.
Osa ammattilaisista voi ajatella, ettei yksityinen ja ammattiminä saa sekoittua. Pitäisikö ne pystyä erottamaan?
– Ei se tässä työssä onnistu. Vaikka työvaatteet tuovat tietyn kilven ja suojan, siviilielämällä on liian paljon tekemistä taustalla.
Siksi Salmi kehottaakin ammattilaisia katsomaan ympärilleen. Ensihoidossa työpari tai pelastuksessa työvuoron jäsenet voivat olla hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Joku on vasta valmistunut ammattiin, toinen jäämässä eläkkeelle. Yksi elää lapsettomana, ja toisella on suurperhe.
– Ei meidän työ ole pelkkää töissä käymistä ja työn kuormitusta. Me kaikki kannamme mukanamme sitä, mitä tuomme kotoa ja mikä siellä kotona odottaa. Lapsipotilaan kohtaa täysin eri tavalla se, jolla ei ole lapsihaaveita kuin se, jolla on kotona juuri samanikäinen lapsi.
Jälkipurkuistunnoissa luodaan yhtenäinen tilannekuva
Muutos juurtuu kulttuuriin parhaiten, kun kaikki sitoutuvat siihen. Jälkipurkuistuntoihin osallistuminen vahvistaa myös kollegiaalisuutta.
Salmi kertoo tarinan. Pelastuslaitoksella oli vuoro, joka ei halunnut osallistua jälkipurkuihin. Vuorossa oli ylipalomies, joka piti ulkoisesti yllä todella kovaa kuorta. Vuorossa tuli vastaan tiukka keikka, ja vuoron jälkeen järjestettiin jälkipurkuistunto. Ylipalomies piti lähes pakottaa sinne, mutta kesken istunnon jokin muuttui.
– Hän alkoi puhumaan ja sanoi lopulta myös muiden vuorojen jäärille, että annetaan tälle mahdollisuus, tämähän olikin ihan hyvä juttu. Pikkuhiljaa kelkka lähti kääntymään.
On aiheellista kysyä, miksi koko vuoro pitää pakottaa paikalle. Eikö keskustelu olisi hedelmällisempää, jos jokainen olisi paikalla omasta tahdostaan?
– Jälkipurkuistunnoissa luodaan yhtenäinen tilannekuva. Jos yksi puuttuu, tilannekuva ei välttämättä enää vastaa todellisuutta.
Salmi kertoo jälleen esimerkin istunnosta, jossa eräs osallistuja harmitteli toimintatapojaan ja unohduksiaan tilannepaikalla. Kollegat kuitenkin kertoivat saman tarinan omasta näkökulmastaan, ja kävi ilmi, ettei unohduksia ja laiminlyöntejä ollut sattunut.
– Trauma saattaa aiheuttaa muistikatkoja, ja ihmismieli on siitä hullu, että se keksii muistoja puuttuvien tilalle.
Joskus alan ammattilaiset joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä todella lyhyessä ajassa. Joskus voi sattua myös virhe. Salmi painottaa, että kollegoiden tärkein tehtävä on silloin yrittää kannatella virheen tehnyttä työkaveria pinnalla.
– Jälkikäteen osa päätöksistä voi osoittautua vääriksi. Siinä tilanteessa kannattaa miettiä, mitä itse olisi silloin tehnyt. Usein huomaa, että sama tilanne olisi voinut käydä itsellekin. Kollegaa ei tulisi siinä vaiheessa ainakaan jättää yksin, meidän tehtävämme ei ole tuomita.
Tärkeintä onkin uskaltaa puhua – ja kuunnella.
– Ollaan läsnä ja tarjotaan toiselle korvat. Ei tarvitse antaa ratkaisuja, vaan tärkeintä on kuunnella.
Teksti: Maarit Krok
Kuvat: iStock, Aki Salmi
