SPAL tapasi valmistuvia opiskelijoita toukokuussa Pelastusopistolla. Kysyimme pelastaja- ja alipäällystöopiskelijoilta, mikä työssä ja opinnoissa motivoi.
Teemu Laitinen valmistuu toukokuussa pelastajaksi Pelastusopiston pelastajakurssilta 123. Urasuunnitelman kärjessä on ensi alkuun palomiehen työ.
– Kesätyö Pirkanmaan pelastuslaitoksella alkaa heti valmistumisen jälkeen. Pelastajan työn lisäksi toiveenani on tehdä työtä myös liikunta-alalla, Laitinen kertoo.
Odotukset pelastusalasta ja pelastustoimesta työpaikkana pohjautuvat kavereiden kertomaan tietoon ja omiin havaintoihin. Laitinen toivoo, että työyhteisö ottaa hänet hyvin vastaan ja työ tarjoaa kehittymismahdollisuuksia. Tulevalta esimieheltä hän odottaa reiluutta sekä modernia johtamisotetta.
– Minulle työssä ykkösjuttu on hyvä työyhteisö ja se, että pääsen tekemään innostavaa ja arvokasta työtä. Myös 24 tunnin vuorokausityöaika on todella tärkeä tekijä minulle, jotta voin yhdistää omat ammatilliset kiinnostuksen kohteeni.
Laitinen kokee, että tarvitsee tukea ja seurantaa uran alussa, sillä puolentoista vuoden mittaisen opiskelun jälkeen ei voi olla valmis kaikkiin tehtäviin, vaikka opinnot antavatkin työlle hyvät lähtökohdat.
– Toivottavasti kokemuksen karttuessa saan riittävästi vastuuta ja vapautta tehdä työtä vahvuuksiani hyödyntäen. Olisi mielenkiintoista esimerkiksi hakea sukelluskurssille.
Työuralle nostetta koulutuksesta
Veikko Lautala Keski-Uudenmaan pelastuslaitokselta saa piakkoin päätökseen 60 opintopisteen laajuiset alipäällystöopinnot. Ura esimiestehtäviin aukeni koulutuksen myötä.
– Halusin uusia haasteita työhön. Pelastajan työssä on myös paljon fyysistä toimintakykyä haastavia tekijöitä ja ikääntyessä kroppa alkaa reagoida, Lautala kertoo jatkokoulutukseen hakeutumisen syistä.
Lautalan mielestä alan palkkaus ei ole tasa-arvoinen muihin turvallisuusviranomaisiin verrattuna. Toiveissa on myös alan eläkeiän alentaminen ainakin jonkin verran nykyisestä, sillä nyt työurat kariutuvat liian varhain.
– Töissä on jo paljon kavereita, jotka lähentelevät kuuttakymmentä vuotta. Ei ole ihmisarvoista, että kunniakkaan uran tehnyt ammattilainen joutuu vastoin tahtoaan lähtemään eläkkeelle vain joitakin vuosia ennen virallista eläkeikää, kun keho ei enää kestä työkuormitusta.
Lautala kertoo kannattavansa pelastustoimen valtiollistamista ja mainitsee, että se voisi olla lääke palkkauksen parantamiseen sekä laajempiin ja pidempiin työuriin.
– Tulevana paloesimiehenä katson, että meillä on paljon yhteistä kosketuspintaa muun muassa poliisissa ja puolustusvoimissa työskentelevien valtion viranomaisten kanssa, kun puhutaan valtakunnallisesta kriisinhallintaosaamisesta.
Työturvallisuudessa riittää kehitettävää
Alipäällystöopiskelija Janne Rasila Pohjois-Pohjanmaan pelastuslaitokselta on tehnyt opintojen aikana kehittämishankkeen selainpohjaisesta altistumispäiväkirjasta, joka liitetään osaksi henkilöstöhallintajärjestelmää. Rasila toimii työsuojeluvaltuutettuna.
– Aloitin altistumispäiväkirjan kehittämisen työn ohella jo ennen alipäällystökoulutusta, mutta työ jäi silloin kesken. Koulutus tarjosi mahdollisuuden jatkaa kehittämistyötä tärkeän aiheen parissa.
Pelastajan työ on määritelty korkean syöpäriskin ammatiksi. Palotilanteissa palomiehet altistuvat noen ja savukaasujen partikkeleille, joiden sisältämät kemikaalit aiheuttavat riskin eri syöpäsairauksille.
Altistumista vaarallisille aineille tulisi ehkäistä pelastustoimen työpaikoilla ja selvittää, mille altistutaan. Rasilan kehittämistyö vastaa juuri tähän tarpeeseen – reaaliaikaiseen ja henkilökohtaiseen altistumistiedon hankintaan ja hallintaan sekä ammattisairauden ennaltaehkäisyyn.
Rasilan mukaan altistumisia kirjataan, mutta kirjaamiskäytänteet ovat todella kirjavia.
– Jokaisella pelastuslaitoksella on omat käytäntönsä kirjaamiselle. Tämä ei ole järkevää eikä tehokasta. Mielestäni yhtenäiselle toimintatavalle pelastustoimessa on tälläkin osa-alueella selkeä tilaus.
Työturvallisuuslaki velvoittaa parantamaan työympäristöä ja työolosuhteita työntekijöiden työkyvyn ylläpitämiseksi ja ehkäisemään terveyshaittoja.
Teksti ja kuvat: Tuula Kukonlehto
