Ensihoidossa palautetta omasta työstään saa harvoin. Työkavereilla on suuri merkitys niin oppimiselle kuin hyvinvoinnille.
Ensihoitaja Anni Honkaniemi oli pitkään varma, että työllistyy Meilahden teho-osastolle, jossa oli tehnyt viimeisen pitkän harjoittelunsa opintojen aikana. Honkaniemi oli opintojensa loppusuoralla vakaasti päättänyt jäädä Helsinkiin, mutta pääkaupunkiseudun ensihoito tuntui ajatuksena liian hektiseltä.
Eräänä jouluna Honkaniemen kollega neurokirurgialla ehdotti vapaaehtoistyötä Tansaniassa. Honkaniemi oli suorittanut pitkän harjoittelun Namibiassa ja oli jo valmis asettumaan pääkaupunkiseudulle. Työkaverin houkuttelu alkoi kuitenkin tuottaa tulosta.
Matkakassan kerryttämiseksi Honkaniemi lähti Kuusamon ensihoitoon vuonna 2012.
– Se oli aloittelijalle aika kova paikka. Välimatkat pohjoisessa ovat pitkiä, mikä osaltaan asettaa ensihoidolle haasteita. Kyllä siellä osin otettiin luulot nuorelta ensihoitajalta pois, Honkaniemi kuvaa uransa alkua.
Nyt takana on jo 10,5 vuotta ensihoitoa. Väliin mahtui kolmen kuukauden jakso Tansaniassa, jossa Honkaniemi toteutti neuvola- ja kotisairaalatyyppistä toimintaa yhdessä muun vapaaehtoisryhmän ja suomalaisen lääkärin kanssa.
”On hyvä, että olen uskaltanut mennä ja tehdä töitä erilaisissa paikoissa. Se on antanut sellaista näkemystä ja kokemusta, jota ensihoitotyössä tarvitaan.”
Paluu Suomeen vei Kaakkois-Suomessa kasvaneen Honkaniemen tällä kertaa länsirannikolle. Vuodesta 2019 hän on työskennellyt kotipaikkakunnallaan Raumalla vaativan ensihoidon yksikössä.
– On hyvä, että olen uskaltanut mennä ja tehdä töitä erilaisissa paikoissa. Se on antanut sellaista näkemystä ja kokemusta, jota ensihoitotyössä tarvitaan. Sanoisin, että ymmärrän piirun verran paremmin erilaisuutta, erilaisia kulttuureja ja ihmisiä, kun kokemusta on eri puolilta Suomea ja maailmaa.
Kokemus tuo varmuutta ja kollegalta saa tukea
Ensihoidon kenttä on vaativa, sillä hallittava kokonaisuus on laaja. Vaikka tehtävällä olisi toiminut juuri niin kuin kuuluukin, epävarmuus voi jäädä helposti kalvamaan.
– Ei minua hävetä myöntää, etten hallitse kaikkea täydellisesti. Jossakin pisteessä on vain hyväksyttävä se, ettei jokaisen osa-alueen erityisasiantuntija voi olla, Honkaniemi huomauttaa.
– Toisaalta vaativan ensihoidon yksikköön kohdistuu tiettyä painetta osaamisesta ja sen ylläpitämisestä. Tietyt asiat pitää osata, ja hyvin me ne osaammekin. Joskus voi kuitenkin olla korkea kynnys myöntää, ettei jotakin asiaa muista kunnolla.
Honkaniemi kertoo olevansa valtavan ylpeä kollegoistaan: pitkä kokemus tuo varmuutta ja auttaa niin sanotun kliinisen silmän kehittymisessä. Monelta kokeneelta ensihoitajalta voi oppia asioita, joita ei voi lukea kirjoista.
Koulutusta ja urapolkuajattelua Honkaniemi kaipaisikin entistä enemmän.
– Käytännössä meillä ei ole muuta kuin perustaso, hoitotaso ja joillakin alueilla vaativa hoitotaso. Urapolkua ei hirveästi pysty luomaan. Erikoisosaamista toisaalta on joka tapauksessa paljon, ja osaamista voi oman mielenkiinnon mukaan kehittää.
Honkaniemi itse on juuri valmistunut jälkipurkuohjaajakoulutuksesta. Työhyvinvointiin, palautumiseen ja jaksamiseen liittyvät asiat ovat lähellä hänen sydäntään. Jälkipurku on yksi keino huolehtia työkavereista ja heidän hyvinvoinnistaan.
– Meillä on ympäristö, jossa tapahtuu paljon asioita, joihin emme voi itse vaikuttaa ja jotka tapahtuvat riippumatta siitä, haluammeko vai emme.
Alan epäkohdista on uskallettava puhua
Ensihoidon tulevaisuus mietityttää ajoittain Honkaniemeäkin – etenkin kun seuraa uutisia esimerkiksi Ruotsista. Uhka- ja väkivaltatilanteet ovat lisääntyneet selvästi myös Suomen ensihoidossa. Samaan aikaan tehtävämäärät etenkin kaupunkialueilla ovat suuria. Hän on kuitenkin toiveikas.
– Toivon, että ongelmakohdista uskalletaan puhua entistä avoimemmin. Uskon, että ilmapiiri ja kulttuuri muuttuvat vähitellen entistä avoimemmiksi, mutta se vaatii rohkeutta puhua ja puuttua.
Honkaniemi haluaisi, että hyvinvointialueiden ja sairaaloiden johtamisjärjestelmiin otettaisiin edes hieman mallia yritysmaailmasta; työn organisointi ja ajankäyttö vaatisi ravistelua siinä missä johtamiskäytännötkin.
”On tärkeää tuoda epäkohtia esiin. Työn arki on ihan toista kuin puheissa.”
– On tärkeää tuoda epäkohtia esiin. Monet asiat tuntuvat olevan tällä hetkellä vain korulauseita. Työn arki on ihan toista kuin puheissa. Olisi järkevää etsiä synergiaetuja kuormittavuuden ja kustannusten minimoimiseksi.
Oman työn merkityksellisyys korostuu etenkin lapsipotilaita hoidettaessa, kun kohdattavana ovat sekä lapsi että hänen hätääntyneet vanhempansa.
– Näissä tulee usein sellainen kokemus, että sillä on jotain väliä, mitä teen, mitä osaan ja miten kohtaan nämä ihmiset.
Muutokset ja epävarmuus koettelevat ensihoitajia
Palautetta omasta työstä saa harvoin, mutta joka kerta se tuntuu yhtä merkitykselliseltä. Osa keikoista on jäänyt erityisesti mieleen. Kerran Honkaniemi oli korkeimman hoitostatuksen omaavana vetovastuussa keikalla, jossa mukana oli heidän oman yksikkönsä lisäksi ensivaste, pelastuslaitos ja lääkäriyksikkö.
– Sekä paikalla ollut ylilääkäri että työkaverit antoivat kehuja hyvästä johtamisesta. Jokainen keikalla olija tiesi, mitä pitää tehdä, vaikka tilanne oli haastava potilaan kannalta ja johdettaviakin oli paljon.
Lapsipotilaita ensihoitajat kohtaavat melko harvoin. Niillä kerroilla palaute jää erityisesti mieleen ja vahvistaa käsitystä omasta osaamisesta.
– Meitä kiitettiin ammattitaitoisesta ja rauhallisesta toiminnasta. Kun itsevarmasti vetää tilanteet maaliin, rauhallisuus välittyy myös muille.
Työkaverit ovat Honkaniemelle kaikki kaikessa.
– Viime vuosina on ollut niin korona kuin siirtyminen hyvinvointialueille. Muutokset, epävarmuus ja tietämättömyys ovat kuormittaneet. Etenkin korona-aikana meidän jaksamistamme ja kykyämme joustaa venytettiin äärimmilleen. Hyvä porukka onneksi kannattelee, ja sen avulla jaksaa pitkällekin. Arjessa on tärkeää muistaa kysyä, mitä työkavereille ihan oikeasti kuuluu.
Teksti: Maarit Krok
Kuvat: Tiina-Riikka Nyman, Anni Honkaniemi
